Wagnerin teokset olivat toinen toisensa perään tehneet lähtemättömän vaikutuksen Hugoon (ja Lillyyn?). Erinäisistä kotikartanoon tuoduista muistoesineistä voidaan päätellä, että teos, joka Bayreuthin kesässä 1904 erityisesti jäi heidän mieleensä, oli Parsifal, tarina Graalin ritareista, näiden johtajan Amfortasin parantumattomasta haavasta ja tuntemattoman mukanaan tuomasta parannuksesta.
Urajärven päärakennuksen salia koristaa Hermann Heindrichin maalauksen mukaan tehty synkän sävyinen heliogravyyri, jossa Parsifal on tiettömän vaelluksensa päätteeksi saapumassa Graalin linnaan pyhä keihäs mukanaan. Ainakin vuonna 1917 Lillyn kuollessa salissa oli myös ”Graalin malja”, virallinen matkamuisto Bayreuthin oopperajuhlilta. Kesällä 1904 hankittiin myös Parsifalia esittävä kansio sarjasta Bayreuther Bühnenbilder, jossa esiteltiin kaikkien Wagnerin oopperoiden lavastukset niitä esittävistä luonnoksista tehdyin öljypainokuvin.
Graalin temppeli, painokuva sarjasta Bayreuther Bühnenbilder (1882). Oopperan lavastus oli säveltäjän kuoleman jälkeen ainoa alkuperäisistä jäljellä ollut ja muodostui näin ollen vannoutuneiden fanien silmissä lähes pyhäksi. Alkuperäinen lavastus oli käytössä 1930-luvulle saakka, jolloin se oli jo romahduspisteessä. Sen oli Richard Wagnerin tarkassa ohjauksessa suunnitellut vuoden 1882 ensiesitystä varten Paul von Joukowsky ja toteuttanut Max Brückner.
Hugon omia muistiinpanoja Parsifalin herättämistä tuntemuksista ei ole, mutta Bayreuthissa hänen muistikirjaansa on merkitty ”Gebet des Amfortas” – ilmeisesti kyse oli nuoteista ja Amfortasin kohtauksesta, ”rukouksesta”, Mein Vater! Hochgesegneter der Helden oopperan lopussa. Amfortas, Graalin ritareiden kuningas, kärsii haavasta, joka ei umpeudu eikä parane. Mikään hoito tai yrtti tai puhdistavat kylvyt eivät auta, hänet voi parantaa vain joku joka on ”myötätunnon valaisema, viaton, valittu” – ja yksi tällaisen vieraan esittämä lause riittää. Tämä henkilö on lopulta Parsifal.
Parsifal itse on eräänlainen antisankari – ei tosin samanlainen vailla omaa tahtoa oleva ajelehtija kuin usein Waltarilla, mutta kuitenkin pääasiassa passiivinen toimija. Näin ainakin runoelmassa, eikä hänen toimintansa pelastajana ole oopperassakaan kovin määrätietoista.
Parsifal saapuu Montsalvatiin. Heliogravyyri Hermann Heindrichin maalauksen mukaan.
Mistä Parsifalissa on kyse (nimenomaan Wagnerin Parsifalissa, sillä se on vain katkelma Wolfram von Eschenbachin runoelmasta)? Irrationaalisesta toivosta: kun sananmukaisesti kaiken järjen mukaan mitään toivoa ei ole, hehkuu silti se pieni proverbiaalinen, järjenvastainen toivon kipinä. Ellei – mitä syytä on olla elossa?
Näinpä Amfortas haluaa mieluummin kuolla kuin kärsiä jatkuvaa piinaa, ja tämän toiveen hän tuo esille oopperan lopussa: “Ja, wehe! Wehe! Weh’ über mich! So ruf’ ich willig mit euch. Williger nähm’ ich von euch den Tod, der Sünde mildeste Sühne! Mein Vater! Hochgesegneter der Helden! […] Sterben! Einz’ge Gnade! Die schreckliche Wunde, das Gift, ersterbe, daß es zernagt, erstarre das Herz! Mein Vater! Dich – ruf‘ ich, rufe du ihm es zu: ‘Erlöser, gib meinem Sohne Ruh‘!” Ja miten rationaaliselta vaikuttakaan se ennustus, johon perustuu Amfortasin tervehtymiseen tähtäävä Graalin ritareiden odotus: hänet parantaa „Durch Mitleid wissend, der reine Tor, ...“ Todella uskottavaa. Lisääkö Amfortasin tuntemaa tuskaa osaltaan se, että hän tietää itse olevansa syypää tai ainakin myötävaikuttaneensa haavan syntymiseen? Mitä muutakaan voisi siis tehdä kuin vain odottaa, että muutama tuntemattoman lausuma myötätuntoinen sana parantaa hänet.
Tämä on Amfortasin “rukous”, jonka Hugo on merkinnyt muistiin Bayreuthin matkan aikana. Mahdotonta on tietysti sanoa, onko Hugo valinnut kaikkien Parsifalin kohtausten joukosta nimenomaan tämän vai oliko mikä tahansa saatavilla oleva kohta Parsifalista kiinnostava, koska se oli osa oopperan muodostamaa kokonaisuutta ja siten muisto siitä. Mikä kohtauksessa on Hugoa puhutellut ? Voimme vain arvailla.
